Bye Bye LA

Snift. Tätä postausta kirjoitetaan kotisohvalta. Tuntuu jotenkin absurdilta, että kaikki se mitä koettiin on nyt niin kaukana. Siis puolitoista vuorokautta sitten istuttiin vielä Conanin katsomossa ja ajettiin pitkin Losin täpötäysiä teitä?!  Aikamoinen paluu todellisuuteen tällä hetkellä, arkirealismi iski vasten kasvoja Helsinki-Vantaalla harmaan ja synkän sään saattelemana. Pakko myöntää, että vähän tällä hetkellä nakertaa, että meidän arki kuluu näissä maisemissa, kun toiset elävät elämäänsä Kalifornian auringon alla. Tälläisinä hetkinä sitä miettii, kuinka lottovoitto sitä sitten on syntyä Suomeen, ainakaan säiden puolesta. En väitä, että elämä vaikka Losissa olisi helppoa, ei takuulla. Monen paikallisen kanssa juteltuamme moni toisti samaa, töitä tehdään paljon ja lomia ei samalla tavalla tunneta kuin täällä. Moni hämmästeli meidän neljän viikon yhtäjaksoista reissua, siellä lomaa voi usein pitää kerralla vain viikon. Mutta se sää ja ympäristö ja ne kaikki mahdollisuudet! Ikävä tulee.

 

Maanantai oli siis meidän viimeinen kunnollinen lomapäivä ja samalla Matin ensimmäinen päivä lähempänä kuuttakymppiä kuin syntymää. Haluttiin tehdä jotain spesiaalia sinä päivänä ja päädyttin siihen, että Conan O Brienin talkshown kuvaukset olisi hyvä kolmekymppislahja ja täydellinen lopetus lomalle. Itse kuvaukset alkoivat vasta 3.30 ja check-in oli merkattu 1.30, mutta hyvän istumapaikan halutessaan paikalla oli oltava suunnilleen heti kun parkkihalliin pääsee sisälle eli 11sta. Me mentiin paikalle ennen puolta kahtatoista ja meitä ennen jonossa oli noin 50 ihmistä. Odoteltiin vielä puolisen tuntia, että lippujenjakajat tuli paikalle ja saatiin rannekkeet ja numerolappu ja tämän jälkeen saatiin poistua paikalta kunhan tulee takaisin kahteen mennessä. Käytiin lounaalla ja tultiin intoa täynnä takaisin. Jonkun aikaa odoteltuamme meidät laitettiin kävelemään noin kahdenkymmenen ihmisen ryhmissä Conanin studiota kohden. Oli hauska kävellä siellä kaikkien niiden studioiden keskellä missä kuvattiin parhaillaankin yhtä ja toista suosittua tv-sarjaa. Käveltiin näyttelijöiden asuntovaunuissa olevien pukuhuoneiden ohi ja koitettiin silmä kovana katsella kuka siinä huristeli milloinkin golfkärryllä ohi. Oltiin taas samassa tilanteessa kuin aiemminkin, että minä en nähnyt mitään ilman laseja ja Matti ei muuten vaan tunnista ketään...

 

Kolmen maissa päästiin vihdoin istumaan studioon ja ihmeteltiin kaikkia kameroita ja sitä hyörinää mikä lavalla vallitsi. Saatiin lopulta aika hyvät paikat viidenneltä riviltä   läheltä Conanin pöytää. Jossain vaiheessa lavalle tuli lämmittelijä heittämään läpyskää lähinnä yleisöstä poimimistaan ihmisistä :D Onneksi ei istuttu ihan edessä ettei jouduttu piinapenkkiin. Vihdoin saatiin myös itse Conan lavalle ja onhan se kyllä sen verran karismaattinen ja osaa hommansa etten ihmettele mistä suosio kumpuaa. Mekin oltiin ihan pähkinöinä, välillä ei ehkä kaikkia heittoja tajuttu, mutta naurettiin mukana kuten asiaan kuuluu :D Vieraina oli kaksi näyttelijää, Dex Shepard promoamassa elokuvaa The Judge ja Rosemarie Dewitt promoamassa elokuvaa Men, Women and Children. Sen päiväisen jakson kuvausten loputtua saatiin vielä kuulla, että yllärinä olisikin vielä yksi ekstra haastattelu, joka esitetään vasta lokakuun lopussa. Lavalle astelikin kohta Jake Gyllenhaal! Voin kertoa, että ei harmittanut, että käytettiin vika päivä tuolla! Mullakin oli vihdoin lasit päässä niin sain tiirailla kunnolla.

 

Paluumatkalla Santa Monicaan oli haikeat fiilikset. Kuunneltiin Lana Del Reytä ja hyvä etten vääntänyt itkua siinä, kun katselin silmien edessä avautuvaa kimaltelevaa valtavaa automerta ja Hollywoodin kukkuloita viimeistä kertaa :D Tohon päivään vaan sisältyi taas niin huikeita kokemuksia, fiiliksiä ja nähtävää, että ei olisi halunnut sen loppuvan.

 

Matti:

 

Mutta niin sekin päivä vain loppui niinkuin loppui koko reissukin. Jos ajattelee reissun alkua ja loppua, niin sehän alkoi rodeolla, Yhdysvaltain kansallishymnillä ja sellaisella kunnon jenkkipaatoksella ja päättyi nyt tuohon livekuvaukseen, jossa jenkkiyleisö reagoi niin antaumuksella pienimpäänkin vitsinjyvään. Mielestämme liveshow nipoi matkan alun ja lopun mukavasti yhteen ja tietenkin juhlisti minun kolmekymppisiä kivasti, kun oli niin erilaista. Ja hei Conan, sitä tyyppiä on tullut katsottua silloin kun se Suomen telkasta tuli ja nyt pääsi livenä näkemään niitä tismalleen samoja eleitä ja ilmeitä ja puujalkavitsejä. Enpä olisi sitä Eerikinkadun vuosina uskonut, että joskus vielä pääsen katsomaan Conanin livekuvausta. Ja onhan se livenä vielä paljon hauskempi kuin telkasta katsottuna.

 

Fiilikset viimeisellä matkalla takaisin Santa Monicaan oli juuri sellaiset kuin Elina kuvasi. Ääneen siinä ajaessa totesinkin, että itselleni juuri tämä on sitä Los Angeles kokemusta, kimmeltävä autojen kattomeri katseen edessä auringon laskiessa. Siihen taustalle vielä soimaan Lana Del Rayn version kappaleesta Ride, jota oltiin kuunneltu pitkin matkaa eri osavaltioissa upeilla hetkillä ja maisemilla niin ei siinä paljoa muuta tarvinnut.

 

Näistä postauksista on kuitenkin ehkä vähän välittynyt, että Elina on ollut enemmän innoissaan Los Angelesin alueesta ja se varmaan pitää paikkansakin. Itselläni on taustalla painaneet ne kaikki aiemmin nähdyt ja koetut asiat. Niistä on ollut vaikea päästä yli. Olisin kokenut losin vielä varmasti ihan eri tavalla, jos olisimme reissun vaikka aloittaneet sieltä täysin tuoreilla silmillä.

 

Viimeinen ilta sai meidät kuitenkin kiinni ja oli pakko lopultakin pakata. Elina jäi huoneeseen tekemään jotain enemmän tai vähemmän hyödyllistä, kun itse kävin auton kimppuun. Se oli pyörillä liikkuva roskakori. Pari kaksi kolme pussia roskaa kaivoin autosta esiin, siinä oli kaikkea sellaista törkyä mitä matkan varrella oli kertynyt. Meillä oli ollut vähän sellainen tapa, että jos vesipullo tai mikä tahansa juotiin/syötiin tyhjäksi niin heitettiin se vain olan yli taakse. Auto kun ei ollut oma. Toki oltiin pari pienempää tyhjennysoperaatiota tehty matkan aikana. Haikeaa se auton tyhjennys kyllä oli kun löysin esimerkiksi meidän ensimmäisen etapin pysähdykseltä muhjaantuneen Caprock Canyonin kartan.

Elina pakkaa

 

Lopullinen laukkujen pakkaaminen sitten ottikin oman aikansa. Mutta olimme arvioineet juuri oikein sen kolmannen laukun tarpeen. Kyydistä piti ainoastaan jättää Yosemiten haikkailulta poimituista kolmesta jättikävystä kaksi. Ainoastaan siis yksi pääsi mukaan. Niitä oli kolme sen takia, koska meillähän oli siellä liian vähän vettä mukana ja reppuun siis mahtui mukavasti käpyjä sen sijaan.

 

Aamuyö herätti meidät 2.25. Viimeinen surullinen ajomatka hiljaisia ja pimeitä katuja pitkin autoa palauttamaan sujui nopeasti. Los Angeles alkoi jäämään selkämme taakse.

 

Vielä on tulossa pari postausta tulevaisuutta silmällä pitäen, että mitä jäi siellä sun täällä tekemättä, vähän knoppitietoa ajomatkan kokonaispituudesta ym ja kartat etapeista. Nyt on jo sellaista taistelua hereillä pysyminen, että kyllä nyt saa mennä jo nukkumaan.